Itsensä linttaajan sydänmatka

Tämän kirjan ilmestymistä en melkein jaksanut odottaa. Jo ennakkotietojen perusteella aihe kutsui minua voimakkaasti puoleensa, olenhan itsekin kirjoittanut kirjan suorittamiselämästä ja siitä irti päästämisestä. Sen jälkeen aihetta ovat käsitelleet monet muutkin kirjailijat, myös tässä Hidasta elämää-kirjasarjassa.

Anna Taipaleen Sydänjuttu- kirjan näkökulma tuntui kuitenkin uudenlaiselta. Tämän kirjan poikkeuksellinen energia ei perustu mihinkään -ismiin, tai oman jutun markkinoimiseen toisille, vaan johonkin paljon aidompaan: pitkän linjan etsijän syvältä läpikäytyyn omaan kokemukseen.

En pettynyt. Minusta Anna Taipaleen Sydänjuttu on koko tähänastisen Hidasta elämää-kirjaperheen aidoin ja viisain kirja. Kirja, jonka suuruus perustuu aidosti koettuun omaan läpimurtoon. Kirjoittaja ei saarnaa ylhäältäpäin oikeassa olijan ylimielisyydellä, vaan saamme kompastella kohti omiakin oivalluksiamme Annan kanssa, joka tunnustaa olevansa entinen itsensä mestarilinttaaja ja itsensä piippuun vetäjä. Nainen, joka uskoi, että hyvinvoinnin eteen pitää ponnistella, että itse on olemassa ennen kaikkea muita varten. Ja että rennosti ei tässä elämässä nyt ainakaan saa ottaa.

Taipaleen kirja opastaa kroonista itsensä väheksyjää ja laiminlyöjää sallimaan pienin askelein itsellensä hyvää. Se kannustaa kyselemään omalta itseltään ihan pokkana, mitä oikeasti haluaisi nyt tehdä. Niistä ihan pienistä arkipäivän sallimisista kasvaa lopulta sopusointuisempi elämäntapa. 

Ajattele asiaa näin: jos itselleen lepohetken, suklaalevyn tai ei:n salliminen on vaikeaa, kuinka haastavaa olisikaan vastaanottaa unelmiensa mies tai elämänsä duuni?

Ein sanominen on itselleni nykyään, vuosien harjoittelun jälkeen, jo aika helppoa. Silti kolahti Taipaleen kuvaus siitä, miten hänen sinnikäs toimintamallinsa oli ollut ”neuvotella, rakentaa ja saada toiset ymmärtämään itseään”. Sen sijaan, että olisi vetänyt vain rajat toivottomille yrityksille, ymmärtänyt milloin kannattaa rakentaa, milloin taas poistua, ja sanoa se EI!!!

Taipale myös selittää ehkä selkeimmällä tavalla ikinä, mitä oikein tarkoittaa se self-helpin ikuisuusmantra itsensä hyväksymisestä: sitä, että hyväksyy itsensä myös ahdistuneena, pelkäävänä ja keskeneräisenä. 

Ei siis vasta sitten kun on valaistunut.

Voimaantuneisuus ei vain tipu sinuun jostain, kun olet tarpeeksi työstänyt itseäsi tai henkistynyt. On valinta suhtautua itseensä ja elämäänsä myötämielisesti, huolimatta siitä mitä olet kokenut.

Anna Taipale kehottaa meitä kuuntelemaan rohkeammin, mitä tarpeita oman elämämme ikuisuusmantrojen alla lymyää. Esimerkiksi jos en ole vielä kohdannut kumppania, ja väitän tämän olevan Onneni Ehdottomasti Välttämätön Palikka, kannattaisi miettiä mikä suruni ja kaipuuni alla oleva tarve on, ja yrittää toteuttaa noita asioita omassa elämässä. Ylipäätään kannattaisi paljon, paljon enemmän miettiä mitä olen tehnyt itseni hyväksi viime aikoina.

Olenko piiskannut itseäni, vaiko ymmärtänyt itseäni surussa tai stressissä? Olenko uskaltanut näkyä säkenöivänä, anteeksipyytelemättä, vai vanhasta tottumuksesta vetäytynyt anteeksipyydellen varjoihin? Voisinko ehkä ihan itse täyttää huomion tai hyväksytyksi tulemisen tarvettani?

Sydänvoiman löytäminen edellyttää, että alkaa tutkia, mistä oma laiva vuotaa ja mitä voisi tehdä toisin.

Taipale huomioi, että auttajaksi ryhtyminen on monelle kätevä tapa välttää vastuuta omista tarpeista ja tunteista. Kun ihminen alkaa muuntaa itseään "autettavan" - sen tärkeän ihmisen - hyväksynnän toivossa, hän muuttuu samalla epärehelliseksi, vähän kieroksi marttyyriksi ja pelaajaksi. Sillä kun omat tarpeensa aina painaa alas, ne alkavat pullistelemaan jostain päästä väkisinkin ulos. Kehosta, tunnereaktioista tai omasta toiminnasta. Tarvitsevuuskin on eräänlaista itsekkyyttä; jos ei ole voimaantunut huolehtimaan omista tarpeista, siitä seuraa helposti se ajatus, että muut ovat olemassa minua varten, koska minähän kärsin niin kovasti!

Opin tällaisen tavan toimia, koska en uskonut, että omat tunteeni ja tarpeeni ovat yhtä tärkeitä kuin toisten. Olin aina konsultoimassa, kuulemassa tai energisoimassa ystäviäni tai vääntämässä tukkaa kiharalle ja miettimässä, millaiset asut vetoaisivat poikaystäviini tai miten missäkin konfliktissa olisi paras toimia, jotta pääsisimme rakentavasti eteenpäin. Yritin siis jatkuvasti kontrolloida, kuinka toiset minut kokevat ja mitä suhteissani tapahtuu.

Taipaleen rehellinen kirja resonoi meissa kaikissa, jotka olemme olleet ihmissuhteissamme ”ainaisia vastuunkantajia, kilttejä ja kuuntelevia myötäeläjiä, tukijoita tai pelastajia”. Sydänjuttu vinkkaa siitä, miten etenkin parisuhteissa voisikin relata ja mahdollistaa rakkautta sen sijaan, että yrittää vimmana saada sitä tapahtumaan. 

Sydänjuttu väistää ihanasti kaikkea ”henkistä” jargonia, mutta on samalla (tai mahdollisesti juuri siksi) tämän vuoden henkisin kirja. Isot peukutukset myös koko Hidasta elämää-kirjasarjan luoneelle tiimille, joka keksi yhdistää syvälliset sisällöt huikeaan visuaaliseen ilmeeseen, ja tuli näin vahvistaneeksi oikean kirjan arvoa "esineenä", jonka kaikki yhtäkkiä taas haluavatkin omistaa. 

Hidasta elämää-kirjaperhe käänsi -  hupsista vain - päälaelleen niiden ihmisten ennustukset, jotka väittivät, että painettuja kirjoja ei kukaan enää kohta halua, koska kaikki kirjat luetaan muka mielummin sähköisiltä näytöiltä, ja että kirjahyllytkin joutavat turhina huonekaluina kohta kaatopaikoille. Tämän kirjasarjan herkut jokainen haluaa hyllyynsä. Kannet on jopa suunniteltu täydentävän toisiaan kerää koko sarja-periaatteella. Ja mikäpä on tällaista kirjasarjaa kerätessä. 

Kirjan ystävä kiittää!

                                                            Kuva: Sanna Wikström

Lihavoidut lainaukset Anna Taipale: Sydänjuttu